Tänään avasin yhden vanhoista helmilaatikoistani.
En etsinyt mitään erityistä. Halusin vain nähdä, mitä vuosien varrella laatikoiden pohjalle oli jäänyt. Mutta niin kuin ateljeessa usein käy, yksi löytö johti seuraavaan.
Pöydälle ilmestyi lämpimänsävyistä karneolia, syvänviolettia ametistia, tiikerinsilmää, hurja määrä erilaisia akaatteja ja jaspiksia.... vanhoja korukiviä, pieniä pusseja, joiden sisältöä en ollut nähnyt vuosiin. Yhtäkkiä huomasin istuvani keskellä keskellä pientä korukivivuorta ja tekeväni aikamatkaa aina 15 vuoden taakse. Sinne, mistä matkani koruntekijänä alkoi.
Muistan edelleen lähes jokaisen helmen ja korukiven.
Muistan, missä elämäntilanteessa ostin ne. Muistan, mistä kaupasta ne löytyivät, jotkut kotimaan ihanista, asiaansa perehtyneistä korutarvikeliikkeistä (joista moni on nykyään valitettavasti jo lopettanut toimintansa), kun taas toiset saapuivat minulle aina meren takaa hartaasti odotettuina, pieninä erikoislähetyksinä.
Muistan myös, mihin koruihin käytin osan jostakin korukivinauhasta. Minulla on vieläkin muutama amatsoniitti-helmi, jotka jäivät ylimääräisiksi ihka ensimmäisestä tekemästäni kaulakorusta. Se tunne, kun sain korun valmiiksi! Ja myös tämä tunne ja tieto: että nämä kivihelmet ovat matkanneet siitä asti mukanani – ja ovat aivan yhtä ihania ja käyttökelpoisia kuin silloinkin. Korukivet eivät vanhene!
Viimeksi kävin näitä laatikoita kunnolla läpi noin kaksitoista vuotta sitten.
Asuin silloin Turussa, ja levitin samat kivet keittiön pöydälle. Haaveilin omasta koruyrityksestäni. En kuitenkaan vielä silloin uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta.
Tänään nuo samat kivet ovat jälleen tässä edessäni ihasteltavina.
Paljon on muuttunut noiden päivien jälkeen. Oma elämäni on muuttunut. Koko maailmakin on muuttunut.
Mutta nämä pienet pussit ovat kulkeneet mukana kaiken sen läpi.
Kaikkien kivien nimiä en toki enää muista. Ja uteliaana ja tiedonhaluisena ihmisenä en tietenkään voi jättää asiaa silleen, nyt kun kerran laatikot on avattu!
Yksi violetti markiisinmuotoinen korukivi sai minut ymmälleni. Oliko se charoiitti? Lepidoliitti? Sugiliitti? Kobaltokalsiitti? Vai sittenkin jotakin aivan muuta? Käännyin jopa Google Lensen puoleen. Se ehdotti näitä kaikkia.
Hetken kuluttua huomasin vertailevani kuvia, selaavani vanhoja muistiinpanoja ja kyseleväni apua myös tekoälyltä. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän vaihtoehtoja löytyi. Käännyin jopa Google Lensen puoleen. Se ehdotti noita kaikkia edellä mainitemiani kivilaatuja. Lopullinen vastaus jäi vielä avoimeksi, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Tärkeintä oli ottaa nämä laatikot ja rasiat esille ja kuunnella niiden raoista kantautuvaa hiljaista historian havinaa. Oli kuin olisin törmännyt tänään vanhoihin ystäviin: nämä repsottavat helmilaatikot ovat minulle selkeästi paljon, paljon enemmän kuin pelkkiä vanhojen korumateriaalien säilytysrasioita.
Ränsistyneet kivilaatikkoni ovat pieniä aikakapseleita.
Jokainen pussi kertoo jotakin siitä, millaisia koruja halusin tehdä silloin. Jokainen kivi muistuttaa jostakin ideasta, joka toteutui – tai jäi odottamaan omaa hetkeään.
Ja niinhän se menee: kaikkea ei tarvitse käyttää heti, tai tehdä heti
Toiset materiaalit löytävät paikkansa korussa saman viikon aikana. Toiset odottavat viisitoista vuotta.
Kun suljin laatikot tältä päivältä, en laittanut kaikkia kiviä takaisin hyllyyn.
Muutama jäi työpöydälle.
Minusta tuntuu, että ne saattavat päästä vihdoin koruiksi.
Ja ehdottomasti minun on järjestettävä nämä nyt löytyneet kivihelmet uusiin, arvolleen sopiviin laatikoihin :)
Yllä levassa kuvassa näkyy nyt vain osa korukivikapusseistani. Tutkitaan helmilöytöjä vähän myöhemmin -kuvien kera.
0 kommenttia